Aamulla suuntasimme Reimsiin, jota pidetään Samppanja-alueen pääkaupunkina.
Kuplia oli myös meillä tiedossa, mutta ensin oli tarkoitus syödä aamiainen.
Parkkeerasimme automme aivan Reimsin katedraalin tuntumaan ja kävelimme vielä lähes aution, nukkuvan Reimsin kaduilla valittuun aamiaispaikkaan.
Minä söin Quiche Lorainen -Ranskassa kun ollaan.
Aamiaista nauttiessamme kaduilla alkoi pikku hiljaa näkyä elämää.
Silti tämä ei ole missään nimessä ruuhkainen kaupunki
vaan sen monille kujille ja kävelykaduille mahtuu hyvin.
Samoin auton parkkeeraaminen on erittäin helppoa ja halpaa; löysimme aina heti paikan.
Täälläkin oli EasyPark käytössä.
Aamiaisen jälkeen suuntasimmekin päivän kuplivaa kohokohtaa kohti
eli Veuve Clicquot Ponsardin -viinikellarikierrokselle.
Veuve Clicquot Ponsardinilla on erittäin tyylikkäät tilat,
kuten maailman toiseksi suurimmalta Samppanja-tuottajalta osaa odottaakin.
Ennen kellarivierailua pysähdyimme puutarhassa, joiden eri kasvit ohjaavat mm. eri kulttureista tulevat keskustelemaan samppanjan vivahteista oikeilla nimillä.
Kellari-verkosto sjaitsee 25 m syvyydessä maan sisällä, jossa lämpötila ja kosteus pysyvät muuttumattomana kesät talvet. Kellari on Unescon maailmanperintökohde.
Oli erittäin mielenkiintoista kuulla asiantuntijan kertomana samppanjan tuotantoprosessista sekä Veuve Clicquot Ponsardin -samppanjatalon historiasta, joka alkaa jo 1700-luvulla.
Poikkeuksellisen tarinasta tekee se, että alunperin samppanjatalo oli Madame Clicquotin miehen Francois Clicquotin ja tämän isän johtama (Maison Clicquot).
Francois kuitenkin kuoli äkillisesti ja surun murtama isä ei enää halunnut jatkaa toimintaa.
Madame Qlicquot halusi kuitenkin jatkaa miehensä intohimoisesti johtamaa samppanja-taloa.
Ja niin vuonna 1805, erittäin poikkeuksellisesti kyseiselle aikakaudelle,
Madame alkoikin johtaa Samppanjataloa.
Aluksi hänellä oli mukana miehistä apua, mutta pian hän osoitti olevansa bisnesnainen, intohimoinen samppanja-asiantuntija ja erinomainen johtaja.
Samppanjatalojen nimessä on yleensä perustajan sukunimi sekä vaimon toinen nimi.
Madame Clicquot nimesi kuitenkin talon miehensä (Clicquot) ja oman tyttönimensä (Ponsardin) mukaan ja eteen hän lisäsi sanan leski, Veuve. Näin miehen muisto kulkisi mukana nimessä.
Alunperin kellarit sijaitsivat aivan Reimsin keskustassa, mutta sittemmin ne siirtyivät nykyiselle paikalleen. Nykyään samppanjatalolla onkin yli kahdenkymmenen kilometrin pituudelta luolastoa, käytävin yhdistettyjä crayereita.
Madame Clicquotille laatu oli tärkeää ja koko samppanjatalon motoksi on noussut
"Only one quality, the finest".
Reims tuhoutui yli 80-prosenttisesti ensimmäisessä maailmansodassa ja ihmiset pakenivat raunioituvasta kaupungista. Niille, jotka jäivät, pyrittiin järjestämään mahdollisimman hyvin palvelut.
Koska samppanjakellarit olivat säästyneet tuholta, näihin perustettiin jääneille mm. kouluja ja sairaala, josta kertova punainen risti näkyy vieläkin kellarin seinällä.
Perus-samppanja pyritään pitämään vuodesta toiseen täysin tasalaatuisena
ja tarpeen mukaan siihen sekoitetaan edellisten vuosien tuotantoa.
Erinomaisina vuosina syntyy vintage-samppanjaa ja nämä vuodet on ikuistettu kellarista pois johtaviin portaisiin. Viimeisin Vintage-viini on vuodelta 2008.
Uusia on jo tulossa, mutta VCP kypsyttää Vintage samppanjoitaan vähintään viisi vuotta ja muita samppanjoitaan vähintään 3 vuotta. Se on enemmän kuin samppanja nimekkeen käyttö edellyttää.
Samppanja-nimekkeen käyttö edellyttää myös muita yksityiskohtia, kuten sen, että rypäleet on kerättävä käsin!
Mielenkiintoisen kierroksen jälkeen siirryimme myymälään.
Myymälässä maistelimme sekä valkoista Brut -samppanjaa että rose samppanjaa.
Myös myymälän tilat olivat tyylikkäät.
Maistelun lomassa valitsimme ostoksia.
Samppanjakierroksen jälkeen ajoimme takaisin keskustaan, jossa kävimme tutustumassa Cathedrale Notre-Dame de Reimsiin, jota on kuvattu jopa kauniimmaksi kuin Pariisin Notre-Damea.
Tämä jylhä goottilainen katedraali onkin aivan täynnä yksityiskohtia ja koristeita.
Sytytimme kynttilät mieheni juuri poismenneelle Leena-Mummulle,
jonka hautajaisiin emme matkan takia päässeet.
Aivan katedraalin edustalla on ruokapaikkoja,
joista yhteen menimme syömään oikein hyvän lounaan.
Minä sain vihdoinkin etanoita!
Lounaan jälkeen teimme pieniä ostoksia ja kiertelimme ihania katuja.
Täällä on lukuisia pieniä herkkukauppoja, jotka myyvät toinen toistaan kauniimpia leivonnaisia, samppanjaa, sinappia ja muita paikallisia herkkuja.
Hintataso näissä herkkukaupoissa oli pääosin varsin kohtuullinen!
Lopuksi hyppäsimme vielä pikkujunaan, joka kierteli keskustan tuntumassa.
Samalla nauhalta tuli tarinoita eri rakennusten historiasta.
Minä tykästyin kyllä Reimsiin.
Se on isompi kuin Annecy, mutta kuitenkin kompakti ja helposti saavutettavissa.
Sen kävelykaduilla on helppo kävellä ja ihailla samalla toinen toistaan kauniimpia rakennuksia.
Huomenna alkaa matkamme viimeinen vaihe, jonka aikana ajoa kohti Tukholmaa tulee paljon.
Pysähdykset ovat enää enemmänkin yöpymisiä ajopäivien välillä, mutta toivottavasti ehdimme jotain myös näkemään.